Vaellus UKK-puiston itäosassa

tunturiin UKK-puistossa

Urho Kekkosen kansallispuiston itäinen osa tuntuu lähes saavuttamattomalta erämaalta.
Sijaitseehan se puiston kauimmaisessa nurkassa kaukakana teistä. Se osa puistosta kuitenkin pitäisi päästä katsomaan Siellä ovat suuret tunturimassiivit, ihmeellinen Vongoivan räystäs ja Anterinmukan hulppea, huvilamainen autiotupa saunoineen. Minulla, jolla päivämatkat ovat yleensä maksimissaan 15 kilometriä tarkoittaa se sitä, että minulta menee vähintään kaksi päivää vaelluksesta päästä erämaahan. Mutta Marivaarasta se voisi onnistua päivässä?

Sodankylästä Marivaaraan

Olin omalla autolla liikenteessä ja loppupätkän käännös kohti itää ja Marivaaraa oli vähän ennen Sodankylän keskustaa. Ennakkovalmistautumiseni tähän osuuteen matkasta oli ilmeisen puutteellista koskapa Autoilijan tiekartan ( 1:800 000 ) lisäksi ei minulla ollut muita karttoja. Olin jotenkin ollut siinä uskossa, että perille olisi selvä reitti.
Lokan tekojärven eteläreunalle asti tiet olivat hyväkuntoisia asvalttiteitä. Sitten alkoi yli 40 kilometriä pitkä metsäautotieosuus. Jonkun matkaa sain ajella hyvää vauhtia mutta sitten tien kunto heikkeni huomattavasti. Oli pari poroporttia ja puusiltoja. Olin kotona toki tutkaillut reitin netin kartoista ja se  näytti selvältä. Metsäautotie tekisi ennen Marivaaraa suuren lenkin, josta vain täytyisi kääntyä oikeassa kohden vasempaan. Ajoin suorinta reittiä eli kyseistä isoa lenkkiä myötäpäivään.

Kännykän kenttä oli lakannut toimimasta ja samoin myös google maps jo jonkin matkaa ennen käännöstä, joten jouduin vähän arpomaan ja luottamaan hyvään tuuriin, että käännyin oikeasta risteyksestä. Muita opasteitahan siinä ei ollut kuin puuhun lyöty laudanpätkä, johon epäselvästi oli raapustettu poroerottelu. Pian tämä tie osottautui varsin huonokuntoiseksi. Oikeastaanhan se ei ollut ollenkaan metsäautotie, vaan se oli pikemminkin ajoura.Toki ihan leveä sellainen mutta kivikkoinen, ja autolle piti koko ajan etsiä reittiä jotta pohjakosketukselta olisi välttynyt.

Marivaaralle nousu oli kaunista kankasmaastoa, tosin hakkuiden jäljiltä pääosin puutonta. Poroja juoksenteli kankaalla. Olin matkannut tätä huonompaa tietä noin 2,5 km ja parkkipaikalle puiston rajalle olisi matkaa vielä noin 4 km. Tie tuntui käyvän koko ajan huonommaksi ja hämäräkin alkoi jo laskeutua. Oli tehtävä päätös, että leiriydyn maastoon ja katson aamulla tilanteen kuinka jatkan matkaa.

Aamulla heräilin teltasta jo hämärän aikoihin, olinhan tietysti niin töpinöissäni alkavasta vaelluksesta. Olin juuri saanut aamupuurot ja kahvit nautittua kun kuulin lähestyvän ajoneuvon äänen. Katsoin, että autoni oli sen verran tien reunassa, että ohittamaan sopi. Moikkasin ohi ajavaa kuskia ja  yllättäen hän pysäytti autonsa ja veivasi sivuikkunan auki. Pienen juttutuokion aikana selvisi, että olen oikealla tiellä ja tie huononisi vielä eteenpäin mentäessä eikä tavallisella henkilöauton maavaralla sinne pääsisi. Olin kiitollinen näistä tiedoista. Mies kertoili vielä olevansa menossa hirvenmetsälle ja oli vähän huolestunut, ettei hänen koiransa vain lyöttäytyisi vaeltajien seuraan. Koira näytti jotenkin tutulta ja myös tuo tarina siitä, että koira lähtee vaeltajien mukaan. Kysyin, että onko tämä se netistä kuuluisa koira.        Miehen vastaus oli vähän kuin savolaisilla: "Suottaapihan tuo ollakin".

Helpottuneena siitä, että olin oikealla tiellä ja autokin ilmeisesti vielä kunnossa päivän ohjelma oli tiedossa. Vein auton takaisin tuon paremman tien varteen. Palatessani tavaroideni luo näin tiessä muutamia auton pohjakosketuksia ja yhden muovisen pohjasuojan. Liekköhän minun autosta?

Nyt päästään asiaan (6.9.2018)

Auton kanssa säätäminen ja tuo likimäärin 6 km kävelypätkä Marivaaran infotaululle UKK-puiston rajalle olivat jo saaneet minut nälkäiseksi, joten oli taas parasta pitää ruokatauko, olihan edessä pitkä päivämarssi.

Jotkut rohkeimmat olivat näköjään saaneet autonsa perille asti. Vähän ihmettelin!
Mies haki sangoilla vettä joesta ja alkoi juttelemaan. Oli sienessä. Tiedustelin, että mahtoiko Iso-ojassa olla juomavettä saatavilla, ettei tarvitsisi täältä asti kantaa. Kyllä oli kuului vastaus, puro tosin kulkee välillä maan alla. Lisäksi hän antoi neuvon, että kannattaa kulkea poroportin jälkeen vasempaan. Se on kuivempi reitti kuin jos lähtisi oikealle.

Siispä noin 18 kg rinkka selkään ja kohti erämaata.  Ensimmäisen päivän määränpää oli  Siulunruoktun autiotupa. Matkaa sinne olisi täältä puiston rajalta Pajuojalta noin 14 kilometriä. Ensimmäiselle vaelluspäivällä ihan tarpeeksi. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä Tahvontuvalle mutta sinne olisi tullut noin 6 kilometriä lisämatkaa.
Tämän päivän matka kulkisi poroaitaa seuraillen ja sopivassa kohdin Auhtijoenselällä erkanisin siitä kohti Siulanruoktun tupaa.

Kaksi kilometriä kuljettuani tulin poroportille. Siemnestäjältä olin saanut neuvon kääntyä tästä vasempaan. Vahvistuksen asialle sain siihen saapuvalta vaeltajalta. Hän tuli oikealta ja kertoi, että totta, kyllä se on kuivempaa sinne toiseen suuntaan. Hän oli nimittäin mennyt sitä kautta.

Alle kilometrin käveltyä tuli toinen poroaidan portti kohdalle. Se oli auki. Mietin, että pitäisiköhän se laittaa kiinni vai kuuluisiko se olla jostain syystä auki. Parempi olla tekemettä mitään, kun tietoa ei asiasta ollut.  Runsaasti tyhjiä kaljatölkkejä oli aseteltu aidan lankoihin ja puitten oksiin. Oliko joku tehnyt niin mielenosoituksellisesti?

Joskus vaelluksella juomavedestä ja sen saannista voi muodostua pieni ongelma. Tämän päivän matka kulkee maastossa jossa ei ole puroja eikä järviä lukuunottamatta jo mainittua Iso-ojaa.
Olin siis laskenut sen varaan. Sen pitäisi olla helposti löydettävissä koska poroaita jota seuraan kulkee sen yli. Lisäksi karttaan on sillä kohden merkitty suo. Ylitin suon, joka kyllä oli aika vetinen muttei mitään edes pieneen puroliruun viittaavaa ollut.
Nyt oli vakavan mietinnän paikka. Päivämatka oli vasta puolessa välissä ja oli lounaan aika. Siulanruoktun tuvalle oli matkaa jäljellä vielä 7 kilometriä. Koko päivä syömättä ja juomatta ei olisi hyvä homma. Niinpä lähdin etsimään kyseistä puroa. Kävelin vinoittain oletettuun puron kohtaan. Ja sieltähän se löytyi. Äsken ylittämäni suon kohdalla se näyttää painuvan maan alle. Ihmeellistä!
Puron varressa on kartan mukaan myös tupa, jota reissun maluumatkalla autolle yritin jopa vähän etsiä mutten sattunut  kohdalle.  karttalinkki: Iso-Oja ja tupa?

Useita vetisiä kohtia oli vielä reitillä ja vettäkin hieman tihuutti. Poroaidalta käännyin sopivasta  paikasta  kohti Siulanruoktun autiotupaa.Tämä vajaan kahden kilometrin matka kulki kuusimetsässä, joka ei  ollut kovinkaan vaikeakulkuista  mutta varvikko oli märkää, joten päivän saldona nahkaiset vaelluskengäni olivat aivan märät.

Jaurujoen ylitys Siulanruoktun tuvan kohdalla crocsit jalassa oli helppo. Vettä oli vain parikymmentä senttiä.
Tuvan pihapiirissä oli kaksi nuorta vaeltajaa, saksalainen  pariskunta. Pitkät portaat johtivat ylemmäksi rinnettä, siellä oli puuliiteri sekä nuotio- ja telttapaikkoja. Olipa mukava saada kengät pois jalasta kuivamaa nuotion ääreen.

nahkakengien kuivatus on tarkkaa puuhaa, ei liian kuumassa

Hämärään asti kengiä kuivattelin muun puuhastelun ohella mutteivat ne sen kummasemmaksi tuntuneet tulevan. Sentään pohjalliset ja sukat sain kuiviksi.
 Yöllä oli pakkasta. Huomasin sen aamulla siitä, että teltan pienessä absidissa olleisiin kengiin oli tullut kuuraa, jota ensin unenpöpperössä luulin homeeksi. Tein tulet ja jatkoin niiden kuivatusta.

Minullahan ei varsinaisesti ollut kiirettä minnekkään. Olinhan saapunut perille ja leiripaikka oli todella hienolla paikalla vanhassa mäntymetsässä korkealla joen töyräällä. Ilma oli hyvä, aurinko paistoi.

Puita kaatuneena samaan suuntaan. Luultavasti 

Mauri-myrsky 1982 (video)

ja myrsky luonnonsuojelun kannalta

Vongoivanräystäs - Anterinmukan tupa - Vongoivan kammi - Tahvontupa 

Alkuperäissuunnitelmissa oli että kierrän pienen lenkin UKK-puiston itäisessä osasassa. Houkutteleva kohde siellä oli Vongoivanräystäs. Olin lukenut Tapio Laineen kirjan "Vahingossa Vongoivalle" ja olin saanut päähäni, että sinne pitää päästä- siis ihan tarkoituksella. Tuon kirjan  vaelluksethan tehtiin aikaan jolloin vaeltajat liikkuivat maaastossa pelkästään kartan ja kompassin avulla eikä apuna ollut GPS-paikantimia.

Tältä Vongoivan näköalapaikalta voisin sitten jatkaa matkaa kohti pohjoista ja Anterinmukan autiotupaa, joka lukemieni kuvausten mukaan saunoineen olisi hieno paikka.

Vongoivan männiköitä

Iltapäivä oli jo pitkällä ennenkuin pääsin matkaan ja tarkoitus olikin taivaltaa tänään vain lyhyt matka lähelle Vongoivan räystästä ja yöpyä siellä teltassa.

Vongoivan räystäs

Teltalle sopivaa paikka etsiessä saatoin jo ihailla tunturia, jonne huomenna kapuaisin.
Pitihän sitä ajankuluksi miettiä mistä Vongoiva olisi saanut nimensä. Kun en ole saamenkielen taitaja, niin tuumailu meni näin: "Muinoin Jaurujoen varressa oli paikallisilla asuinpaikka, jossa elettiin ja tehtiin normaaleja askareita. Perheen isännällä oli luppoaikaa ja se pyöri emäntänsä ympärillä se tietty asia mielessä. Emännällä taas ei ollut ollenkaa kiinnostusta moisesta puuhailusta näin kiireisenä pyykkipäivänä, joten tuohtuneena hän toikaisi: "Mene tuonne tunturin räystäälle vonkaamaa siitä, mokoma". No, siitäkös isäntä pikkusen tuohtuneena otti ja lähti. Ja kuinkas ollakkaan parin tunnin päästä erämaassa raikui miehen huuto jonka loppurääkäisy oli jo sitä luokkaa kuin miestä olisi kuohittu. Illalla mies palaili voipuneena kotiinsa ja  pääsi emännän viereen. Päivä päättyi ilmeisen sopuisasti ".

Vongoivan räystäältä oli huikeat näköalat

Vongoivan räystäällä sattui minulle harmittava hukkaamistapaus. Nimittäin kännykkäkameran kanssa touhutessa laskin vaellussauvani maahan ja tietysti en niitä enää löytänyt. Ne oli minulle jo rakkaaksi muodostuneet. Olihan ne pajupuusta itse tehdyt ja monet vaellusreissut mukana kulkeneet. Jos joku ne sieltä tunturin reunalta löytää niin voisi ystävällisesti ne tuoda jollekin tuvista.

Maisemien ihailun jälkeen nautin välipalaa suurin piirtein ylemmän kuvan näkymää katsellen. Päivän suunnitelmassa olisi vaeltaa Anterinmukan tuvalle tätä tunturiylänköä pitkin. Matkaa sinne olisi toistakymmentä kilometriä ja pieni odottava jännitys oli päällä mitä päivä toisi tullessaan kun en ennen ollut juurikaan näitä vapaita suunnistuksia tehnyt. Eikä tällä kertaa ollut gepsissä edes määränpään koordinaatteja.

ruokatauko kuivuneella puronuomalla

Edessä Siliäselkä.

Tuntureilla taivaltaminen osoittautui mielenkiintoiseksi ja helpoksi. Oli antoisaa miettiä miltä puolen tuntureiden kuvetta matkaa jatkaisi. Ja Siliäselkä osoittautui nimensä veroisesti helppokulkuiseksi.

Anterinjoen ylitys tuvan kohdalta sujui vaikeuksitta. Vettä ei ollut kovinkaan paljon. Huomasin kuinka paljon sauvat helpottavat ylitystä, nyt kun niitä ei ollut! Monta kertaa horjahtelin liukkailla kivillä.
Pahin tai vaikein paikka tälle päivälle oli Siliäselältä lasketuminen joen rantaan. Olin jo kartasta katsonut, että maasto saattaa olla nyppylää ja jyrkännettä täynnä. Ja niin se olikin. Anterinmukan tuvalla olleelta kokeneelta vaeltajalta sain neuvon, että olisi kannattunut tulla sen pienen nyppylän     ( oletan Pikku Reutupään ) vasenta reunaa.
Häneltä myös sain ystävällisen avun. Kännykässänihän ei ollut kenttää koko reissulla. Se hävisi jo ennen Marivaaraa (Saunalahden liittymä). Täällä nurkilla toimii vain Sonera ja ilmeisesti myös DNA.
Niinpä sain näpytellä hänen kännykkäänsä viestin kotijoukoille ja hän lupasi sen lähettää ilmoille kun nousee seuraavana päivänä tunturiin.
Kyselin tältä kokeneelta vaeltajalta myös avonaisesta poroportista. Hän tiesi kertoa,että joskus ne jätetään tarkoituksella auki koska silloin alueella ei ole poroja. Tallaiset perustiedot paikallisesta toiminnasta ovat hyvin tarpeellisia.

Anterinmukainen huvilamainen tupa

sauna ja viilistelypotero joessa 

Anterinmukan tuvasta kuten, myöskään tämän reissun muistakaan tuvista, en laita tähän yhteyteen tarkempia selostuksia niitä kun voi lukea muualta. Sen vain sanon, että hyvä oli köllötellä pehmeillä patjoilla saunomisen ja joessa pulikoimisen jälkeen. Alkuyöstä tupaan kömpi myös eestiläinen vaellusporukka. Aamulla kun olin lähtöä tekemessä niin pihapiiriin ajoi rajavartioiden kolonna maastoskoottereilla (armeijan käyttämä virallinen termi mönkijöistä). Rupateltiin niitä näitä ja he jatkoivat matkaa Anterinjoen vartta kulkevaa mönkijäuraa pitkin, samaa jota myös minä menisin alkumatkan kunnes kääntyisin kohti Vongoivan kammia.

Noin viisi ja puoli kilometriä helppoa mönkijäuraa kuljettuani pysähdyin nuotiopaikalle evästelemään. Nuotiopaikan ja näkyvien  tuntureiden perusteella arvioin paikan olevan oikea, josta sitten tuli kääntyä kohti kaakkoa suuntana Vongoivan kammi.
Yleensä ennen reissua syötän gepsiin strategisten maastokohtien koordinaatit mutta nyt se oli jäänyt tekemättä. Ihan mukavaa ja hyvää vaihtelua vaellukseen kun pelkän kartan avulla yrittää itsensä paikantaa.
Anterinjoen ylitys kävi helposti nuotiopaikan jälkeisestä kohdasta.

kuva Anterinjoen ylityksen jälkeen kohti Anteripäätä

Eteneminen puron vartta kohti Vongoivan kammia osoittautui vaivalloiseksi. Maasto oli poukkoilevan epätasaista ja mitään polkua en löytänyt. Niinpä aloin nousta kulkusuunnassa vasemmalla puolella kohoavan Kielitunturin kuvetta loivasti ylöspäin siinä toivossa että tunturissa jollain korkeudella olisi helpompi liikkua. Vaivaiskoivua kasvava rinne ja sen jälkeiset rakkakivikot eivät kyllä olleet yhtään helpompia kuin puron varren köntteiköt. Kohtalainen tuuli kävi tunturissa mutta onneksi päivä oli reissun varmaan lämpimin koskapa t-paidassa tarkeni mainiosti ja maisemia kelpasi ihailla. Seuraavan kerran jos ja kun täällä kuljen voisi miettiä reittivaihtoehtona että nousisi  Kielitunturiin jo paljon aikaisemmin Anterinjoelta.

Ruokapaussin vietin Vongoivan kammin tulipaikalla. Avaintahan minulla uutuuttaan hohtavaan kammiin ei ollut, joten tyydyin ihailemaan sitä vain ulkopuolelta. Iltapäivä alkoi jo olla sen verran pitkällä, jotta yön tulisin viettämään telttamajoituksessa. Tahvontuvalle olisi vielä matkaa noin 10 kilometriä eikä minulla ollut sinne mikään kiire, joten mitäpä suotta rehkimään.

telttayö Vongoivanjoen töyräällä

Seuraavana aamuna jatkoin matkaa Vongoivanmännikön kautta Tahvontuvalle. Tuvan koordinaatit löytyi gepsistä. Toki suoraviivaisesti ei missään tapauksessa kannattanut mennä, sillä männikössä oli  useita syviä,rotkomaisia laaksoja, joita yritin kierrellä. Minulla oli kartan mittakaava 1:50 000 ja riittävän tarkka. Useiden käyttämät 1:100 000 kartat näyttävät luonnollisesti heikommin maaston heitot.
Tuvalla tapasin kaksi iäkkäämpää herrasmiestä. Olivat kulkeneet näissä kairoissa jo 40 vuotta!
Myöhemmin iltapäivässä tuli vielä kolmas mies, joka oli matkannut päivässä Anterinmukan tuvalta tänne. Myöhään illalla pimeässä tuvalle tuli vielä nuorten miesten seurue. Olivat päässeet Marivaarasta liikkeelle niin myöhään että pimeä ehti jo tulla loppumatkasta.

Tahvontuvalta Marivaaraan

Katsoin parhaaksi vetäytyä omaan rauhaan telttaani, jonka olin jo päivällä pystyttänyt kuivumaan.
Aamulla pistin leirin kasaan ja suuntasin itäänpäin, jossa Jaurujoen yli vei silta. Auhtijoenselälle nousu oli kaunista mäntykangasta. Sitten alkoi tämä yksitoikkoisempi päivän osuus, nimittäin poroaidan vieressä kulkeminen. Ne kaljatölkit, jotka tulomatkassa olin pannut merkille olivat tyysti hävinneet! Toivottavasti ihan kierrätyspisteeseen asti.
Päivällä tuli marssipituutta rapiat 25 kilometriä. Onneksi rinkka oli jo keventynyt ruokien painosta.
Koko kuuden päivän vaellukselle matkaa kertyi noin 85 kilometriä. Reisuun olin ehdottomasti tyytyväinen ja kuntokin kesti vaikka olin ollut kovin epävarma asiasta etukäteen. Epätietoisuus johtui siitä, että muutamat päivämatkat olin suunnitellut tavanomaisia pitemmiksi. Ilmeisesti lisäkuntoulusta, jota olin kesällä harrastanut oli hyötyä! Tännehän on pakko päästä uudestaan! Ehkä seuraavan kerran pohjosen suunnasta lähestyen.

Marivaara lähtöpisteenä UKK-puiston itäiseen osaan suuntautuvalle reissulle ei minulta saa ihan varauksetonta kannatusta. Ensinnäkin ajotie on loppumatkasta niin huono, että se vaatii maastoajoneuvon. Ja toiseksi reitti Auhtijoenselkää pitkin sisältää useamman vetisen kohdan ja märät kengät jo ensimmäisenä päivänä ei ole niin kovin mukava juttu, eikä se poroaidan vieressä kulkeminenkaan koko päivän ajan ole ehkä se mitä vaellukselta odotat.
Jos kuitenkin Marivaaraan suuntaat, niin kannattaa lähestyä sitä idästä eli ajaa sitä metsäautien isoa lenkkiä vastapäivään. On nimittäin paljon paremmassa kunnossa kun sieltä toiselta suunnalta ajaen,  josta  minä sinne menin.
Poistullessa Marivaarasta oli vielä läheltäpitää tapaaminen poron kanssa. Ajoin siis tuota Marivaarasta lähtevää tietä itää kohti, vauhtia ehkä noin 60km/h , kun yht´äkkiä näin poron juoksevan kovaa vauhtia vasemmalta  metsästä suoraan auton eteen. Löin jarrut pohjaan ja sorat ropisi pitkin auton kylkeä ja varmaan poronkin koiville. Silloin se vasta tajusi kääntää suuntaa ja mentiin sitten vähän aikaa rinnakkain tietä pitkin. Lähellä oli mutta onneksi ilmeisesti tuo soran ääni sai sen tajuamaan, että juoksi suoraan autoa kohti.

reitti: Marivaara-Siulanruoktun tupa-Vongoivanräystäs-Anterinmukan tupa-Vongoivan kammi-Tahvontupa-Marivaara          n. 85km

asiaan liittyviä linkkejä:

Lapin Muulit Konnan kanssa kairassa

Raja-Joosepista UKK-puiston itäosaan